13. Murheita ja muutoksia

Viimeinen viikko oli ollut kyllä todellista tunteiden vuoristorataa. Koko viikkoa oli sumentanut huoli Koolista, vaikka pikkuori olikin päässyt torstaina klinikalta kotiin. Tällä kertaa oltiin säästytty leikkaukselta, mutta seuraavalla kerralla ei olisi ihan varmaa että sama onni jatkuisi, vaan silloin saattaisi kutsua leikkuri.

Äitini oli lähettänyt minulle aktiivisesti kuvia sekä tiedotuksia pikkuorista ja minusta tuntuikin pahalta se määrä, mitä olin tuijottanut kännykkäni näyttöä, mutta onneksi toivottavasti kaikki ymmärtäisivät miten vaikea tilanne olisi varsinkin silloin kun etäisyyttä hevoseen oli useampi tuhat kilometriä. Samaan aikaan olimme myös Jassun kanssa käyneet keskusteluja siitä miten pitkään olisin Shelyesissä ja vaikka toisaalta paikka oli alkamassa tuntua kotoisalta, varsinkin kun olin tutustunut tallin väkeen koko ajan vain paremmin ei lähteminen tuntunut mukavalta idealta. Kuitenkin lopulta sovimme että syyskuun ensimmäinen viikonloppu olisikin viimeinen viikonloppuni Shelyesissä.

Ehkä toisaalta oli hyväkin, että kaikki vaikeat asiat tulivat kerralla, vaikka en ehkä Koolista johtuneen murheen vuoksi ihan täysin sisäistänytkään heti alussa että olimme oikeasti sopineet minulle viimeisen työpäivän. Lohduttauduin kuitenkin sillä tiedolla että mahdollisesti pääsisin takaisin Shelyesiin vähintään vierailuille, ellei sitten Jassu joskus tarvitsisi vaikka edes lyhytaikaista apua, sillä en toivottavasti ollut ihan se surkein työntekijä, jota talli oli nähnyt.

Uuden työpaikan metsästys alkoikin heti kun elämä tuntui taas tasaantuvan ja viimeisestä kahdesta viikostani Norjassa aionkin nauttia täysin rinnoin ja toivottavasti saada vielä muutaman sellaisen kokemuksen, joita en ajatellut saavani silloin kun lähdin tälle reissulleni.