11. Koti-ikävää Koolin vuoksi
Maanantai oli alkanut rennoissa fiiliksissä, vaikka sää oli harmaa ja masentavan näköinen. Tallin aamuhommat tuntuivat menevän ilman mitään isompia ongelmia ja kaikki hevoset olivat myös yllättävän yhteistyökykyisiä, jos laskuista jätettiin Sirius. Tuon pirun hevosen karvoissa hoiti kuitenkin sen omistaja ja vaikka Icarus ei ollut mikään päivänsäde, tuli miehen kanssa silti toimeen.
Kymmenen aikaan hommat olivat hyvällä mallilla, kun puhelimeni soi. Koska Norjassa minulla ei ollut Shelyesin ulkopuolisia tuttuja, ei soittaja voinut olla kukaan muu kuin äitini.
”Moikka!” vastasin samalla, kun yritin tukea puhelimen olkani vasten jatkaessani karsinoiden siivoamista.
”Hej, jag vet inte hur jag ska berettä detta…” äitini aloitti.
”Mamma, berätta bara direkt” melkein käskytin äitiäni, sillä kuulin tuon äänestä että uutiset eivät voisi olla hyviä. ”Mitä on tapahtunut? Tai kelle? Isälle? Eelille? Jollekkin hevosista?” jatkoin ennen kuin äitini kerkesi edes sanoa mitään. Kuulin miten äitini veti henkeä, ennen kuin tuo avasi suunsa.
”Kooli” oli ainut mitä äitini sanoi.
”Mitä sille on käynyt? Älä vaan sano että se on jouduttu lopettamaan!” nostin ääntäni hieman ja ohi kävellyt Sonia käänsi ihmettelevän katseensa minuun päin ja pahoittelin toiselle katseellani avautumistani.
”Se sai ähkyn ja se jouduttiin viemään klinikalle yöllä. Yritettiin saada sitä ensin kotona parempaan kuntoon, mutta lopulta meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Se on siellä nyt muutaman päivän hoidossa ja sen pitäis tulla kyllä kuntoon.” äidin ääni kertoi jostain linjan päästä ja parin tuhannen kilometrin välimatka tuntui äkkiseltään samalta, kuin olisin lähtenyt Australiaan.
”Kan… Kan du ringa till mej när du vet mera?” kysyin ääni väristen, sillä tällaiset uutiset eivät olleet niitä mitä halusin kuulla ja tuo pieni ori oli minulle tärkeä hevonen.
”Ju, mutta mun täytyy nyt valitettavasti mennä” äiti pahoitteli, ennen kuin lopetimme puhelumme. Olin puhelun aikana jättänyt talikon nojaamaan karsinan etuseinää ja sen sijaan että olisin poiminut sen käteeni uudelleen, kävelin ulos karsinasta ja suuntasin taukotupaan.
En täysin rekisteröinyt ketä kaikkia tilassa oli, mutta ainakin Sonia oli löytänyt tiensä sinne Ylvan ja Katyan lisäksi. Keskustelu hiljeni hetkeksi astellessani sisään ja ilmeisesti näytin yhtä hirveältä kuin miltä minusta tuntui, sillä Ylva kysyi, olisiko kaikki ok. Kaataessani kahvia mukiin vedin syvään henkeä ja yritin taikoa jotain hymyksi luokiteltavaa kasvoilleni ja kääntyessäni ympäri vakuuttelin muille että kaikki olisi ok, vain vähän huonoja uutisia. En uskonut että kukaan huoneessa olijoista olisi edes unessaan ostanut vakuuttelujani ja poistuinkin kahvini kanssa nopeasti paikalta.
Jollain ilveellä sain puolikkaan kahvimukillisen jälkeen siivottua aloittamani karsinan loppuun ja seuraavaa karsinaa aloitellessani kuulin askeleita käytävältä.
”Karla hei, onko kaikki oikeesti hyvin?” huolestunut kysymys nousi ilmoille ja tiesin että en voisi enään todennäköisesti pitkään kierrellä ja kaarrella totuuden ympärillä. Raskaasti huokaisten kasasin pikaisen vastauksen ennen kuin muutin sen sanoiksi.
”Äiti soitti ja kertoi että Kooli oli jouduttu viemään klinikalle yöllä ja sen tila on vissiin vieläkin vähän epävakaa” selvitin nieleskellen samalla itkua. Nostaessani kahvimukia uudelleen huulilleni sen pintaa rikkoikin kyyneleet ja laskettuani kahvimukini takaisin kaltereiden väliin, pyyhin poskeni ja yritin vain kasata itseni jotta selviäisin vielä muutaman tunnin töissä.
Kymmenen aikaan hommat olivat hyvällä mallilla, kun puhelimeni soi. Koska Norjassa minulla ei ollut Shelyesin ulkopuolisia tuttuja, ei soittaja voinut olla kukaan muu kuin äitini.
”Moikka!” vastasin samalla, kun yritin tukea puhelimen olkani vasten jatkaessani karsinoiden siivoamista.
”Hej, jag vet inte hur jag ska berettä detta…” äitini aloitti.
”Mamma, berätta bara direkt” melkein käskytin äitiäni, sillä kuulin tuon äänestä että uutiset eivät voisi olla hyviä. ”Mitä on tapahtunut? Tai kelle? Isälle? Eelille? Jollekkin hevosista?” jatkoin ennen kuin äitini kerkesi edes sanoa mitään. Kuulin miten äitini veti henkeä, ennen kuin tuo avasi suunsa.
”Kooli” oli ainut mitä äitini sanoi.
”Mitä sille on käynyt? Älä vaan sano että se on jouduttu lopettamaan!” nostin ääntäni hieman ja ohi kävellyt Sonia käänsi ihmettelevän katseensa minuun päin ja pahoittelin toiselle katseellani avautumistani.
”Se sai ähkyn ja se jouduttiin viemään klinikalle yöllä. Yritettiin saada sitä ensin kotona parempaan kuntoon, mutta lopulta meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Se on siellä nyt muutaman päivän hoidossa ja sen pitäis tulla kyllä kuntoon.” äidin ääni kertoi jostain linjan päästä ja parin tuhannen kilometrin välimatka tuntui äkkiseltään samalta, kuin olisin lähtenyt Australiaan.
”Kan… Kan du ringa till mej när du vet mera?” kysyin ääni väristen, sillä tällaiset uutiset eivät olleet niitä mitä halusin kuulla ja tuo pieni ori oli minulle tärkeä hevonen.
”Ju, mutta mun täytyy nyt valitettavasti mennä” äiti pahoitteli, ennen kuin lopetimme puhelumme. Olin puhelun aikana jättänyt talikon nojaamaan karsinan etuseinää ja sen sijaan että olisin poiminut sen käteeni uudelleen, kävelin ulos karsinasta ja suuntasin taukotupaan.
En täysin rekisteröinyt ketä kaikkia tilassa oli, mutta ainakin Sonia oli löytänyt tiensä sinne Ylvan ja Katyan lisäksi. Keskustelu hiljeni hetkeksi astellessani sisään ja ilmeisesti näytin yhtä hirveältä kuin miltä minusta tuntui, sillä Ylva kysyi, olisiko kaikki ok. Kaataessani kahvia mukiin vedin syvään henkeä ja yritin taikoa jotain hymyksi luokiteltavaa kasvoilleni ja kääntyessäni ympäri vakuuttelin muille että kaikki olisi ok, vain vähän huonoja uutisia. En uskonut että kukaan huoneessa olijoista olisi edes unessaan ostanut vakuuttelujani ja poistuinkin kahvini kanssa nopeasti paikalta.
Jollain ilveellä sain puolikkaan kahvimukillisen jälkeen siivottua aloittamani karsinan loppuun ja seuraavaa karsinaa aloitellessani kuulin askeleita käytävältä.
”Karla hei, onko kaikki oikeesti hyvin?” huolestunut kysymys nousi ilmoille ja tiesin että en voisi enään todennäköisesti pitkään kierrellä ja kaarrella totuuden ympärillä. Raskaasti huokaisten kasasin pikaisen vastauksen ennen kuin muutin sen sanoiksi.
”Äiti soitti ja kertoi että Kooli oli jouduttu viemään klinikalle yöllä ja sen tila on vissiin vieläkin vähän epävakaa” selvitin nieleskellen samalla itkua. Nostaessani kahvimukia uudelleen huulilleni sen pintaa rikkoikin kyyneleet ja laskettuani kahvimukini takaisin kaltereiden väliin, pyyhin poskeni ja yritin vain kasata itseni jotta selviäisin vielä muutaman tunnin töissä.
Kommentit
Lähetä kommentti