36. Varusterikkoja
Talvi Wäckelinissä oli ollut hevosten tauko- ja peruskunto treeni aikaa. Hevosia oli tarvittaessa myös hoidettu jotta uusi kausi saatettaisiin aloittaa parhaalla mahdollisella tavalla. Tokihan osa hevosista olisi jäämässä myös pidemmälle tauolle, sillä Markus oli päättänyt astuttaa Bonnien tamman jatkaessa laukkapainotteista menoaan. Tokihan ajokin menetys harmitti, mutta toisaalta, kuka voisi vastustaa varsoja? Vaikka Bonnien varsa ei ollutkaan oma kasvattini, olisi silti ihana päästä seuraamaan pienen varsan elon ensi hetkiä ja seurata varsan kasvamista isoksi hevoseksi sekä sen uran ensi metrejä.
Kuitenkaan talvi ei ollut mennyt ihan täysin sulavasti. Me oltiin Leon ja Markuksen kanssa treenilenkillä läheisellä raviradalla ja meillä oli mukana Alva, Bonnie ja Xena. Tammat olivat olleet jo hetken treenissä tauon jälkeen ja ajatuksissa oli käydä ajamassa vain rento lenkki radalla ja ehkä samalla ottaa myös hieman vähän reippaampia vauhteja. Alkuun kaikki oli mennyt hyvin ja me oltiin laitettu tammoja yhdessä kuntoon, hioen meidän suunnitelmaa vielä hieman yhtenäisemmäksi, ennen kuin me oltiin lähdetty lämmittämään tammoja. Xena oli tuntunut todella reippaalta jo siitä hetkestä asti kun olin ajanut tamman ulos katokselta ja olimme lähteneet kävelyttämään tammoja kohti rataa. Mainitessani tamman vireydestä seurassani olleille miehille, Leo ja Markus olivat melkein yhteen ääneen vain tuumanneet että oli hyvä jotta tamma oli valmiina treeniin.
Lämmitettyämme tammat ajoimme hetken vain käyntiä jotta pääsimme paremmille volttauspaikoille. Ensimäinen voltti lähti hyvin liikkeelle ja ajoimmekin vajaan kierroksen verran hieman reippaampaa hölkkää ennen kuin Markus alkoi himmailemaan Bonnieta. Jatkoimme samalla tyylillä pariinkin kertaan, ennen kuin Leo ehdotti että jos ottaisimme yhden hieman reippaamman vedon. Minulla ja Markuksella ei ollut mitään tätä vastaan, koska ajatuksena ei kuitenkaan ollut ajella hiittivauhteja tai mitenkään muutenkaan liian reippaalla tahdilla koska treenit eivät olleet tammojen kanssa sellaisessa vaiheessa. Lopulta asetuimme voltille siten, että minä ja Xena johdimme volttausta, Markuksen ja Bonnien voltatessa perässämme sekä Leon ja Alvan voltatessa omalla voltillaan. Huudettuani ”AJA” komennon, annoin keskittymiseni ilmeisesti herpaantua juuri väärällä hetkellä, tai sitten jokin muu säikäytti Xenan, sillä tamma hypähti sivuun ennen kuin ampaisi eteenpäin laukalla.
Koska en ollut jotenkin osannut varautua siihen että Xena saattaisi yllättäen tehdä tällaisen tempun, sekä istuessani hieman huonosti kärryillä, tasapainoni pääsi horjahtamaan ja näin ollen tipuin kärryiltä jäisen radan pinnalle. Markus oli juuri ja juuri onnistunut väistämään Bonnien kanssa sekä varoittamaan Leoa, joten en ollut jäänyt kahden muun valjakon alle. Xena ei ollut myöskään onneksi karannut kovinkaan kauas ja tamma oikeastaan palasikin tuttujen hevosten luo joten Leon oli ollut helppo ottaa tamma kiinni. Yrittäessäni saada keuhkoihini taas ilmaa, niiden tyhjentyessä putoamisen voimasta kuulin Markuksen – varmaan ensimäistä kertaa ikinä – hieman hätääntyneen äänen viereltäni. Ynähdettyäni toiselle että olin ainakin vielä hengissä, mies auttoi minut parhaalla mahdollisella tavalla pystyyn, sekä takaisin tallialueelle.
Xenan, Bonnien ja Alvan ollessa kiinnitettyinä katoksiin sekä loimitettuina, Markus kiinnitti huomionsa minuun ja varmisti että mikään paikka ei ollut murtunut. Markus oli istuttanut minut hevosauton rampille ja mies itse seisoi sen vierellä, pitäen katseensa minussa varmistaessaan että kaikki olisi varmasti hyvin. Lopulta olin saanut tasattua oloani sen verran, että uskalsin yrittää nousta ylös. Alkuun nousemiseni oli hieman hapertelevaa, mutta lopulta onnistuin nousemaan seisomaan ja Markuksen kysellessä että olinko varmasti kunnossa. Yritettyäni vakuuttaa Vanhaniemen siitä, että olin kunnossa, kysyin että käytäisiinkö kävelyttämässä vielä vähän tammoja ennen kuin palaisimme kotiin. Vaikka kumpikaan miehistä ei ollut kovinkaan innostunut ajatuksesta, nousimme kuitenkin uudelleen ajokkiemme rattaille ja palasimme radalle. Tietyissä vaiheissa ajaminen ei tuntunut kovinkaan hyvältä, mutta en halunnut kuitenkaan luovuttaa ja pyrin parhaani mukaan ajamaan Xenan jäähdyttelyt loppuun ennen kuin palasimme katoksille riisumaan tammat ja valmistautumaan kotiin lähtöön.
Vaikka olimmekin kaikki pakanneet omien ajokkiemme tavarat, ei minun annettu pakata Xenan valjaista takaisin autoon, vaan Leo nosti Alvan ja Xenan valjaat autoon. Miesten taluttaessa vielä kaikki kolme tammaa autoon ja suljettua rampin, olimme valmiita palaamaan takaisin Wäckeliniin. Auton kaartaessa pihaan Gunnar tuli meitä vastaan, ihmetellen hieman reissumme kestoa. Markus kertoi vanhemmalle miehelle syyn reissumme venähdykselle, ja lopulta myös Gunnar varmisteli että olisin varmasti kunnossa. Kerrottuani toiselle että selvisin todennäköisesti vain muutamalla mustelmalla sekä hajonneella ajokypärällä.
Pari seuraavaa päivää kommelluksesta oli ollut hieman jäykkiä, mutta sen jälkeen onnekseni olo oli alkanut helpottaa ja olin lopulta päässyt jatkamaan töitä ihan täydellä teholla. Tokihan Markus sekä Gunnar olivat varmistelleet että olihan minun varmasti järkevää olla töissä tapahtuneen jälkeen, mutta en kuitenkaan halunnut antaa sen vaikuttaa liikaa työpanokseeni joten yritin parhaani mukaan saada kaiken hoidettua, vaikka jotkin asiat ottivatkin hieman pidempään. Ajaminen lainakypärällä oli hieman hankalaa, mutta lopulta sain tilaamani kypäräni käyttööni, ja treenaamisesta tuli hieman mukavampaa sopivan kokoisella varustuksella.
Hiljalleen arki palautui taas normaaleihin uomiin ja ravivuosi 2022 lähestyi lähenemistään, Gunnarin ilmoittaessa mitkä hevosista oli ilmoitettu startteihin ja millaisia suunnitelmia tuolla muutenkin oli vuoden varalle.
Kuitenkaan talvi ei ollut mennyt ihan täysin sulavasti. Me oltiin Leon ja Markuksen kanssa treenilenkillä läheisellä raviradalla ja meillä oli mukana Alva, Bonnie ja Xena. Tammat olivat olleet jo hetken treenissä tauon jälkeen ja ajatuksissa oli käydä ajamassa vain rento lenkki radalla ja ehkä samalla ottaa myös hieman vähän reippaampia vauhteja. Alkuun kaikki oli mennyt hyvin ja me oltiin laitettu tammoja yhdessä kuntoon, hioen meidän suunnitelmaa vielä hieman yhtenäisemmäksi, ennen kuin me oltiin lähdetty lämmittämään tammoja. Xena oli tuntunut todella reippaalta jo siitä hetkestä asti kun olin ajanut tamman ulos katokselta ja olimme lähteneet kävelyttämään tammoja kohti rataa. Mainitessani tamman vireydestä seurassani olleille miehille, Leo ja Markus olivat melkein yhteen ääneen vain tuumanneet että oli hyvä jotta tamma oli valmiina treeniin.
Lämmitettyämme tammat ajoimme hetken vain käyntiä jotta pääsimme paremmille volttauspaikoille. Ensimäinen voltti lähti hyvin liikkeelle ja ajoimmekin vajaan kierroksen verran hieman reippaampaa hölkkää ennen kuin Markus alkoi himmailemaan Bonnieta. Jatkoimme samalla tyylillä pariinkin kertaan, ennen kuin Leo ehdotti että jos ottaisimme yhden hieman reippaamman vedon. Minulla ja Markuksella ei ollut mitään tätä vastaan, koska ajatuksena ei kuitenkaan ollut ajella hiittivauhteja tai mitenkään muutenkaan liian reippaalla tahdilla koska treenit eivät olleet tammojen kanssa sellaisessa vaiheessa. Lopulta asetuimme voltille siten, että minä ja Xena johdimme volttausta, Markuksen ja Bonnien voltatessa perässämme sekä Leon ja Alvan voltatessa omalla voltillaan. Huudettuani ”AJA” komennon, annoin keskittymiseni ilmeisesti herpaantua juuri väärällä hetkellä, tai sitten jokin muu säikäytti Xenan, sillä tamma hypähti sivuun ennen kuin ampaisi eteenpäin laukalla.
Koska en ollut jotenkin osannut varautua siihen että Xena saattaisi yllättäen tehdä tällaisen tempun, sekä istuessani hieman huonosti kärryillä, tasapainoni pääsi horjahtamaan ja näin ollen tipuin kärryiltä jäisen radan pinnalle. Markus oli juuri ja juuri onnistunut väistämään Bonnien kanssa sekä varoittamaan Leoa, joten en ollut jäänyt kahden muun valjakon alle. Xena ei ollut myöskään onneksi karannut kovinkaan kauas ja tamma oikeastaan palasikin tuttujen hevosten luo joten Leon oli ollut helppo ottaa tamma kiinni. Yrittäessäni saada keuhkoihini taas ilmaa, niiden tyhjentyessä putoamisen voimasta kuulin Markuksen – varmaan ensimäistä kertaa ikinä – hieman hätääntyneen äänen viereltäni. Ynähdettyäni toiselle että olin ainakin vielä hengissä, mies auttoi minut parhaalla mahdollisella tavalla pystyyn, sekä takaisin tallialueelle.
Xenan, Bonnien ja Alvan ollessa kiinnitettyinä katoksiin sekä loimitettuina, Markus kiinnitti huomionsa minuun ja varmisti että mikään paikka ei ollut murtunut. Markus oli istuttanut minut hevosauton rampille ja mies itse seisoi sen vierellä, pitäen katseensa minussa varmistaessaan että kaikki olisi varmasti hyvin. Lopulta olin saanut tasattua oloani sen verran, että uskalsin yrittää nousta ylös. Alkuun nousemiseni oli hieman hapertelevaa, mutta lopulta onnistuin nousemaan seisomaan ja Markuksen kysellessä että olinko varmasti kunnossa. Yritettyäni vakuuttaa Vanhaniemen siitä, että olin kunnossa, kysyin että käytäisiinkö kävelyttämässä vielä vähän tammoja ennen kuin palaisimme kotiin. Vaikka kumpikaan miehistä ei ollut kovinkaan innostunut ajatuksesta, nousimme kuitenkin uudelleen ajokkiemme rattaille ja palasimme radalle. Tietyissä vaiheissa ajaminen ei tuntunut kovinkaan hyvältä, mutta en halunnut kuitenkaan luovuttaa ja pyrin parhaani mukaan ajamaan Xenan jäähdyttelyt loppuun ennen kuin palasimme katoksille riisumaan tammat ja valmistautumaan kotiin lähtöön.
Vaikka olimmekin kaikki pakanneet omien ajokkiemme tavarat, ei minun annettu pakata Xenan valjaista takaisin autoon, vaan Leo nosti Alvan ja Xenan valjaat autoon. Miesten taluttaessa vielä kaikki kolme tammaa autoon ja suljettua rampin, olimme valmiita palaamaan takaisin Wäckeliniin. Auton kaartaessa pihaan Gunnar tuli meitä vastaan, ihmetellen hieman reissumme kestoa. Markus kertoi vanhemmalle miehelle syyn reissumme venähdykselle, ja lopulta myös Gunnar varmisteli että olisin varmasti kunnossa. Kerrottuani toiselle että selvisin todennäköisesti vain muutamalla mustelmalla sekä hajonneella ajokypärällä.
Pari seuraavaa päivää kommelluksesta oli ollut hieman jäykkiä, mutta sen jälkeen onnekseni olo oli alkanut helpottaa ja olin lopulta päässyt jatkamaan töitä ihan täydellä teholla. Tokihan Markus sekä Gunnar olivat varmistelleet että olihan minun varmasti järkevää olla töissä tapahtuneen jälkeen, mutta en kuitenkaan halunnut antaa sen vaikuttaa liikaa työpanokseeni joten yritin parhaani mukaan saada kaiken hoidettua, vaikka jotkin asiat ottivatkin hieman pidempään. Ajaminen lainakypärällä oli hieman hankalaa, mutta lopulta sain tilaamani kypäräni käyttööni, ja treenaamisesta tuli hieman mukavampaa sopivan kokoisella varustuksella.
Hiljalleen arki palautui taas normaaleihin uomiin ja ravivuosi 2022 lähestyi lähenemistään, Gunnarin ilmoittaessa mitkä hevosista oli ilmoitettu startteihin ja millaisia suunnitelmia tuolla muutenkin oli vuoden varalle.
Kommentit
Lähetä kommentti