23. Koti-ikävä
Olin viimeisen parin viikon ajan saanut aina muutaman kerran viikossa äidiltä jotain päivitystä Koolista. Pikkuori oli kuulemma sopeutunut hyvin treeniin paluuseen ja ainakin näillä tiedoilla sitä voitiin alkaa varovasti palauttelemaan takaisin normaaliin treeniin, vaikka hiitille sen kanssa olisi asiaa vasta ensi vuoden puolella.
Päivitykset orista olivat nostaneet yllättäen pientä koti-ikävää pintaan ja olin mä pohtinut sellaistakin vaihtoehtoa että olisiko pitänyt kysyä Gunnarilta voisinko hakea Koolin tänne ja vain sitten hoitaa pikkuorin liikutuksen työpäiväni päätteeksi. En kuitenkaan toistaiseksi ollut kysynyt asiasta, sillä vaikka orin muutto olisi varmasti helppo toteuttaa jonkin ravireissun yhteyteen, kaivattaisiinko talliin silti yhtä toipilasta, joka ei voisi juosta tallin väreissä pitkään ja silloinkin jos tuo ihme tapahtuisi, niin ori kerkeäisi todennäköisesti juoksemaan vain opetuslähdön jos sitäkään. Ehkä olisi siis vain helpompi niellä kunniansa ja vain yrittää olla järkevä aikuinen ihminen ja unohtaa koti-ikävänsä.
Olihan Markus ja Gunnarkin, Joosefista puhumattakaan huomanneet että ajatukseni harhaili aina satunaisesti, vaikka yritinkin parhaani mukaan keskittyä työntekoon ja hoitaa työni huolella. Eikä tämä edes ensimmäinen kerta ollut kun olin orista erossa, mutta tähän asti tuo oli ollut joko pikkuvarsa tai vasta treenitaipaleensa alkupuolella, joten ehkä se, että ori oli lähenemässä ison kilpahevosen elämää, teki hommasta hankalampaa. Vaikka olin pyrkinyt pidättymään siinä päätöksessä että ori ei seuraisi minua työpaikoilleni aloin pohtimaan joutuisinko sittenkin pyörtämään tämän päätöksen. Tietenkäänhän aina minulla ei varmastikaan olisi mahdollisuutta ottaa oria työpaikalleni mukaan, jolloin se saisi mennä takaisin kotiin, mutta mahtavaahan olisi tietenkin jos ori voisi mukanani kulkea mahdollisimman pitkälle ja jos se voisi käydä aina vapaapäivinäni juoksemassa kilpaa ja ehkä näin ollen myös kasvattaa budjettia, jolla sen kuluja voitaisiin korvata työpaikoillani, jotta ori ei söisi ihan kaikkia säästöjäni, saati niitä pieniä palkkoja, joita tähän asti olin hevosalalla saanut.
Kuitenkin onneksi tällä kertaa edessä ei tainnut olla kovinkaan pitkää eroa oristani ja ehkäpä joulun aikaan saattaisin päästä käymään kotona moikkaamassa pikkuoriani, vaikka eipä mitään suunnitelmia vielä oltu ainakaan minulle kerrottu joulun suhteen.
Päivitykset orista olivat nostaneet yllättäen pientä koti-ikävää pintaan ja olin mä pohtinut sellaistakin vaihtoehtoa että olisiko pitänyt kysyä Gunnarilta voisinko hakea Koolin tänne ja vain sitten hoitaa pikkuorin liikutuksen työpäiväni päätteeksi. En kuitenkaan toistaiseksi ollut kysynyt asiasta, sillä vaikka orin muutto olisi varmasti helppo toteuttaa jonkin ravireissun yhteyteen, kaivattaisiinko talliin silti yhtä toipilasta, joka ei voisi juosta tallin väreissä pitkään ja silloinkin jos tuo ihme tapahtuisi, niin ori kerkeäisi todennäköisesti juoksemaan vain opetuslähdön jos sitäkään. Ehkä olisi siis vain helpompi niellä kunniansa ja vain yrittää olla järkevä aikuinen ihminen ja unohtaa koti-ikävänsä.
Olihan Markus ja Gunnarkin, Joosefista puhumattakaan huomanneet että ajatukseni harhaili aina satunaisesti, vaikka yritinkin parhaani mukaan keskittyä työntekoon ja hoitaa työni huolella. Eikä tämä edes ensimmäinen kerta ollut kun olin orista erossa, mutta tähän asti tuo oli ollut joko pikkuvarsa tai vasta treenitaipaleensa alkupuolella, joten ehkä se, että ori oli lähenemässä ison kilpahevosen elämää, teki hommasta hankalampaa. Vaikka olin pyrkinyt pidättymään siinä päätöksessä että ori ei seuraisi minua työpaikoilleni aloin pohtimaan joutuisinko sittenkin pyörtämään tämän päätöksen. Tietenkäänhän aina minulla ei varmastikaan olisi mahdollisuutta ottaa oria työpaikalleni mukaan, jolloin se saisi mennä takaisin kotiin, mutta mahtavaahan olisi tietenkin jos ori voisi mukanani kulkea mahdollisimman pitkälle ja jos se voisi käydä aina vapaapäivinäni juoksemassa kilpaa ja ehkä näin ollen myös kasvattaa budjettia, jolla sen kuluja voitaisiin korvata työpaikoillani, jotta ori ei söisi ihan kaikkia säästöjäni, saati niitä pieniä palkkoja, joita tähän asti olin hevosalalla saanut.
Kuitenkin onneksi tällä kertaa edessä ei tainnut olla kovinkaan pitkää eroa oristani ja ehkäpä joulun aikaan saattaisin päästä käymään kotona moikkaamassa pikkuoriani, vaikka eipä mitään suunnitelmia vielä oltu ainakaan minulle kerrottu joulun suhteen.
Kommentit
Lähetä kommentti